Jag undrar hur det gått för min lilla flicka som jag skickat till Sokoto för operation. Hon är den första av mina "privat patienter" som kommit över 10kg gränsen. Hon har läpp-och gommspalt. När jag kom hit förra vårvintern så uppenbarade sig fyra stycken barn till mitt program med remiss från läkaren, för avdelningen med undernärda barn. När alla hade varit 14 veckor och det var dags för oss att skriva ut dem, för att de inte kan hänga i evigheter i vårat program,vägrade sjukhuset ta dem tillbaka. De tyckte de var hopplösa fall som åkte in och ut hos dem. Jag försökte försiktigt säga att det kanske var fel på dem när de inte lyckades få mammorna lärda, hur de skulle mata barnen och framförallt hur ofta och hur mycket. De förstod inte vad jag snackade om. Så, då återstod för mig att hitta på nåt. Mammorna var olyckliga för de visste inte hur de skulle få dessa 4 kilos barn att växa med evinnerliga diareer, snuvor och malaria attacker. För statistikens skull, kunde jag inte ha dem i vårt program så de fick bli mina privata barn. En har antagligen dött. Mamman fick visst inte mycket stöd från resten av familjen och de var även så fattiga så hon inte hade råd att komma till oss ens varannan vecka. Sista gången jag träffade henne hade hon gått ner i vikt och vägde 3.3kg 13 månader gammal och hade kronisk diarre och sedan har jag inte sett henne. Jag har även en liten gosse som jag inte lyckats få till mera en 5.7kg men där misstänker jag även hjärtfel för hans insida av läppar är ibland gråblå. Men vid lunch i måndags fick jag telefonsamtal som gjorde mig verkligt glad. Flickan på bilden var och hälsade på och det var underbart att se hur bra resultat de hade nått med henne. Jag har en till som nu är lite över 8kg och jag hoppas hon kan opereras i januari.

Mietin eräänä päivänä, että mitäköhän kuuluu pikkutytölle jonka lähetin Sokotoon leikkausta varten. Minulla on täällä pari, eli neljä pientä suu-kitalakihalkio lasta joita olen kasvattanut. Kaikki neljä ilmaantui meille viime kevättalvena lähetteellä lastenosastolta joka on erikoistunut nälkiintyneisiin yksilöihin. Oltuaan 14 viikkoa meillä oli aika kirjoitta heidät ulos meidän ohjelmasta, kun ei ne voi iät kaiket roikkua meilläkään ohjeiden mukaan. Eli silloin lapsi pitää lähettää takaisin osastolle lisätutkimuksia varten jos ei meillä olla onnistuttu samman kunnon painon nousua aikaiseksi kolmessa kuukaudessa. Minä reippaana tyttönä ihan itse vein kyseiset lapset osastolle. äidit tosin napisivat, etteivät ne siellä kuitenkaan tee mitään. Sokoto vaatii, että nämä lapset painavat 10 kg, ennenkuin he ryhtyvät leikkaamaan ja lasten painot pyöri koko ajan siinä 4-5 kilon välillä. Osasto repi pelihousunsa, kun he näkivät nämä lapset ja äidit ja rupesivat kyselemään minulta, mitävarten minä tuon nämä heille. Ei , äidit osaa niitä sitten kuitenkaan kotona hoitaa. Minä yritin varovasti vihjata, että olisikohan henkilökunnassa mahdolisesti jotain vikaa , jos ei osaa opettaa äitejä ,miten useasti, millä tavalla ja mitä ruokaa syötää näille lapsille.Ei mennyt jakeluun. Otin siis lapseni takaisin ja olen hoitanut niitä tilastojen ja kirjojen ohi privaatitsti. Yhden pikkutytön olen ilmeisesti menettänyt. Viimeksi, kun tapasin hänet, hänen paino oli laskenut 3.3kg (13 kuukautinen) ja krooninen ripuli ja sen koommin en ole tyttöä nähnyt. Äiti ei ilmeisest saanut tarpeeksi tukea kotiväeltä ja hän oli sen verran kaukaa kotoisin, ettei hänellä ollut varaa tulla meille edes kahden viikon välein. Yhdellä minun pienistä pojista epäilen myös olevan sydänvika koska huulten sisäosa on välistä harmaansininen ja kasvu erittäin hankalaa. Mutta yksi tytöistä on nyt yli 8 kiloa ja toivon , että hänet voitaisiin leikata tammikuussa. Niin , siis sain maanantaina ruokatunnilla puhelun, "mama, täällä on sinulle vierailijoita, kun tulet teltatalle takaisin". Ja, niinhän siellä oli onnellinen äiti mörtsin pikkuisen kanssa. Me muut olimme joka tapauksessa onnellisia ja toivottavasti tyttökin osaa myöhemmin arvostaa kaikkea minkä joutui läpikäymään.